Ensimmäinen tassunjälki

Moi. Tässä oon Mä.
Yksinvaltias täällä kaikkeuden keskellä. Alamaiseni kutsuvat mua nimellä Minus, mutta kehtaavat solvata toisinaan myös muiden, alentavampien kutsumanimien kanssa. Kyllä ne ovat oppineetkin ja saan välillä kuulla, miten hieno ja upea pikkukunkku valtakunnassani oikein olen!

Sain ylennyksen jo nuorena, kun ensi kertaa astelin sisään tähän mestaan. Ja totisesti tepastelinkin! Vastassa mulla oli tuolloin kolme kaksijalkaista alamaista sekä niiden alimpia kuonollisia apureita, koiria, jotka myöhemmin nimitin myös omiksi palvelijoikseni. Saapumisseremonia oli selkeesti järjestetty just mua varten, sillä koskaan myöhemmin en oo tässä mestassa nähnyt niin montaa nelijalkasta kerralla.
Epäilevistä katseista huolimatta tassuttelin jo tuolloin keskellä kaikkia koiria ilman ongelmia. Eihän kuninkaan sovi pelätä ja sainhan mä kasvatukseni noiden läähättävien kuolaajien keskellä, eivät nämä paljoa voineet niistä erota - paitsi ulkonäöltään. Se mesta, missä mä kasvoin, oli pitkälti pitkäkarvaisten koirien (belgianpaimenkoira) vallassa ja nää mun nykyiset, omat alamaiset ei oo paljoa karvaa nähneetkään (lk collie).

Positiivinen yllätys oli se, ettei mulla ole täällä vallassani yhtään kilpakumppaneita. Jo alusta lähtien oon ollut ainoa Mies talossa. Tosin alamaiseni toiveesta pidämme nelijalkaisessa palvelijakunnassani tällä hetkellä yhtä ylimääräistä killuttimet omaavaa palvelijaa, joka on kuitenkin päästään niin vinksahtanut että lukeutuu ihan hyvin kaikkien muiden tyttöjen keskelle. Villeksi ne sitä kutsuu.
Mä tuun aivan varmasti kertomaan teille alamaisistani ja palvelijoistani vielä paljonkin. Usein ne aiheuttavat mulle päivittäistä päänvaivaa, joten mulla riittää niistä paljonkin mouruttavaa. Omasta mielestäni he ovat onnekkaita, sillä oon aivan varmasti yks maailman rakastavimmista ja seurallisimmista kuninkaista!

Tää tassunjälki jättää teidät kai kylmäksi, mutta mulla ei ole aina aikaa istua jakamassa elämääni. Parasta käydä ilmoittamassa alamaisilleni kovaan ääneen ettei Mun kupissa oo enää yhtään safkaa.


© Linda Toivonen